Luki Pikku-Myyn lausahdus kiitoskortissa työkavereilta ensimmäisen valmistuminen jälkeisen ”oikean” työsuhteen päättyessä.
Enpä ole liikuntaopistolle palannut muuta kuin lämpimissä muistoissa, mutta tämä lausahdus herättää pohtimaan lähtöä ja paluuta toisesta näkökulmasta. Elämäni tämänhetkisessä total resetissä se on taas totta kun reppu on pakattu. Tulevaisuus odottaa. Tuntematon odottaa. Ja hyvä niin.
Olen kirjoittanut joku päivä männäviikolla sisäisen lapsen ympärillä kulkevan tekstin lapsuuden vaillejäämisistä. Niiden jättämästä tyhjyydestä ja kaipauksesta.
Ajattelen, että meidän pitää palata takaisin- itseemme. Siihen alkuperäiseen versioon, joka oli joskus täysin vapaa- huoleton ja levollinen, ilossa. Yleisesti ottaen tämä hetki on hyvin monella ollut juurikin ennen kouluikää.
Milloin sinä olet tuntenut olevasi täysin vapaa? Kuin jokapäiväinen höyhemme ilmassa. Nauramaan sydämesi kyllyydestä, jopa hupsuttelemaan?
Nämä kuvaamani tunnetilat ovat leikin ja luovuuden tiloja- hetkiä jotka mahdollistuvat vaan kun on olemassa riittävästi turvaa ja hengissä selviytyminen elämässä ei ole ainoa akuutti asia.
Se on se tila, johon meidän pitäisi palata- autenttiseen itseemme, joka olimme ennenkuin maailma rutisteli meidät pikkuruisiin lokeroihin käyttäytymään odotetulla tavalla ja olemaan odotetunlainen.
Koko elämäni olen kokenut että minussa on jotain vikaa. Oma kipuni on ollut kokea olevani liikaa: liika tehokas, liika kovaääninen, liika puhelias, liikaa elossa🤣
Ja kyllä, tunnistan nuo piirteet itsessäni. Väärässä ympäristössä ne voivatkin tuntua liialta. Mutta entä jos asia onkin juuri päinvastoin? 😇
Tosi moni puolestaan tuntee olevansa liian vähän. Liian varovainen, liian pieni, liian hiljainen. Juuri tästä monet ovat ottaneet minuun yhteyttä ja kiittäneet, että ovat saaneet rohkeutta minun esimerkistä itselleen. Ja sitä seuraa lähes poikkeuksetta lause: ”voi kunpa minä olisin kuin sinä.”
No voin kertoo, kiitos Luojalle ettet ole🤣 tai no jos 30v tietoinen itseensä tutustumisen ja kehittämisen kipuilu kelpaa, niin vaihdetaan vaan heti kun sanot Hep.
Usein ihailemme toisissa juuri sitä, mitä itse haluaisimme vahvistaa itsessämme. Hyvä uutinen on, että ihminen voi kasvaa. Oppia. Rohkaistua. Muuttua.
Ensimmäisen virallisen kesätyön jälkeen sain työkaveri Irmalta leipomon konditorialla kiitoskortin, jossa luki: ”Jos voisin antaa sinulle jotain, antaisin sinulle kyvyn nähdä itsesi kuin muut näkevät. Niin näkisit kuinka verraton sinä oletkaan.”
Tämän lauseen haluan sanoa sinulle nyt🤍
Sulle on annettu lahjoja, vahvuuksia, jotka löytämällä ja joita käyttämällä voit päästä lähemmäs sitä alkuperäistä, autenttisinta itseäsi. Mitä teit ollessasi lapsi? Mistä silloin nautit? Kun sen löydät, olet jo askeleen lähempänä vapautta.
Itselleni nousi sydämelle muisto lapsuudesta, hetkestä jolloin olin täysin vapaa, ajalta ennen koulua.
Kuljin päiväkausia pienen punakeltavalkoisen mikillisen rammarin kanssa pihapiirissä paikasta toiseen ja toimin matkaoppaana, esittelin pikkukivillä seisoen vuoriston maisemia, ja aitan portailla valtavaa kauppakeskusta.. nauraa käkätin omille jutuilleni. Harmittaa kun nuo nauhoitukset ovat hävinneet, mutta muistijälki riittää palauttamaan minut siiten hetkeen.
Ja se mitä nyt olen tekemässä, on palaamista itseeni, ja unelmiini. Niihin jotka jo lapsena näin, ja vasta nyt pääsen toteuttamaan. Kaikelle on määräaikansa. Ja kohta on aika lähteä matkaan ja painaa pikkurammarista nappi päälle ja mennä rohkeasti kohti uusia seikkailuja🤍
Toivon sinulle rohkeutta nähdä itsesi juuri sellaisena kuten olet, ihana sinä🤍 ja vielä enemmän toivon sinulle rohkeutta tulla juuri siksi miksi sinut on alunperin tarkoitettu🤍 pyhään huolettomuuteen ja levollisuuteen, iloon ja kulkemaan valossa!
Ps. Yllätyin itsekin kun mietin mikä kuva sopisi tähän päivitykseen.. kas kun ei ole sattumaa, pöydälläni on retriitissä 10v sit saatu kortti, joka noh miten sen nyt sanoisi- sopii melko hyvin tähän hetkeen🕊🤍🙏
