”Pyydän, laita vaan kuvaan kasvot. Sillä ihminen ilman kasvoja ei ole olemassa”
Kävin kävelyllä Bishkekin kaupungissa. Päädyin ihmettelemään torille koulutarvikkeiden ostovimmaa. Koulut alkavat tällä viikolla. Kesä on ohi.
Elämä soljuu, syksy on täällä. Kävelin syrjemmällä valtavan roskiksen vierestä, haju oli karmea. Katsahdin taakseni, siinäpä makasi ihminen. Kävelin ohi, mutta käännyin takaisin ja ajattelin, että annan roposen.
Ihan sama mihin käyttää rahan, pieni minulle, ehkä merkittävä hänelle. Kenenkään ei ikikuuna kullan valkeana pitäisi joutua roskiksen kylkeen, maahan makaamaan.
Monethan kovalla sydämellä ajattelee, et on ite vastuussa itsestään, itse varmaan on juonut tai narkannut itsensä siihen. Ei kukaan sellaista halua. Ei kukaan halua sitä kipua, jota päihteillä yrittää turruttaa- tuskaa joka edes hetkeksi helpottaisi. Tuskaa joka ei lopu.
Mies vähän säikähti kun kysyin et anteeksi, ootko elossa 🤣 Olen, ei tässä hätää. Annoin rahan, mies nosti kädet kohti taivasta, nauroi ja kiitti Jumalaa. Sitten kiitti minua, että näin hänet. Ihmiset eivät enää välitä. Ihmiset eivät enää pysähdy. Maailma on kova.
Rahan hän asetti sukan varteen, kertoi että nyt hän voi ottaa taksin sairaalalle huomenna. Tämä on ilon ja onnen päivä. Näytti jalkaa joka oli todella todella pahasti tulehtunut. Sanoi, että kepin kanssa kävely on kovin vaikeaa. Sitä ei kyllä tarvinnut epäillä.
Mies kysyi hymyillen mistä siihen tupsahdin, mistä olen kotoisin? Suomestahan minä, entä sinä? Mongoliasta. Ilahtui vielä enemmän kun kerroin sieltä tänne matkustaneen.
Siitä seurasi pitkä keskustelu, kökötin hänen edessään tovin ja pysähdyin kuuntelemaan hänen elämän tarinaansa, ympärillämme lensi satoja kärpäsiä.
Ei liene yllätys, kun mies kertoi että elämä on vaikeaa, jokapäiväinen taistelu. Jotkut päivät on hyviä, jotkut huonoja. On vain elettävä. Kaverit on kuolleet, ja ihme että olen vielä tässä, mies katsoo hiljaa maahan.
Sitten ilme kirkastuu- sinähän osaat englantia? You Speak English. I SPEAK TOO! Englannin lisäksi mies osasi arabiaa. Ei mikään tollo siis.
Syy mikä oli johtanut miehen kadulle oli sota, 6,5v palveluksessa joka rikkoi. Traumatisoi. Vei perheen, kodin. En saanut selvää mikä sota, mutta sota kun sota -taistelussa tai elämässä. Vanha oli mies. Varmastikin ihan oikea sota.
Kerroin, että haluaisin auttaa muitakin katsomaan ympärilleen, näkemään ihmisen, joka voisi tarvita apua. Kysyin voinko ottaa hänen käsistään kuvan ja laittaa someen?
Hän vakavoitui, ihminen ilman kasvoja ei ole olemassa. Ota kuva, jossa kasvoni näkyvät. Silloin muillakin on mahdollisuus nähdä minut, niinkuin sinä näit- kiitos Jumalalle!
Mies sanoi: Minä rukoilen puolestasi, olet hyvä ihminen, jolla on iso sydän. Minä sanoin samat takaisin, sinä olet hyvä ihminen ja sinulla on iso sydän. Puristimme toistemme kättä.
Jatkoin matkaa, ja kun katsoin taaksepäin mies oli levittänyt kädet auki kohti taivasta ja hänen iloinen naurunsa kaikuu roskiksen seinämistä maasta taivaisiin.
Tiesin syyn, miksi minä sinne kävelylläni Eksyin. Sydämeeni piirtyi jälleen kerran tarina, jotka pitää kertoa eteenpäin. Ei sillä että kehuisin itseäni, miten ”hurskas auttaja” olen, vaan siksi, että sinäkin voisit katsoa ympärillesi, ja nähdä ihmisen ❤️
