Päivä on illassa, kuten olen pitänyt tapanani sanoa viimeisten kuukausien aikana. Tai no oikeastaan yössä jo. Tai no aamupuolella, koska kello on puoliyö. Ja on elokuun ensimmäinen päivä.
Pari kuukautta olen ollut hyvin pitkälti eristäytyneenä maailmasta lukuun ottamatta perhettä ja muutamaa läheisintä ystävää, joiden kanssa olen aikaa saanut viettää. Oon käynyt sosiaalisissa paikoissa vaan jääkarhuilla uimassa ja sielläkin ihmisiä vähän vältellen.Katse on ollut käännettynä sisälle päin. Sittenpä tyhjensin pajatson ja palasin virtuaalisille somealustoille kertarysäyksellä🙋♀️
Ja ei siinä kaikki! Eilen, hetken harkinnan jälkeen, ostin lipun Osuuskaupparockiin- livemusiikki ja kaunis kesäilta -ei kai voi olla huono idea💁♀️ Yksinäisyydestä väenpaljouteen oli hieman hämmentävää. Olipahan paljon ihmisiä- ja niiiin paljon tuttuja🙏 ja niin monta kysymystä- mitä mitä ihmettä on tapahtunut 🤣
Ihana oli kun ihmiset tuli moikkaa ja kyselee tarkemmin elämä- ja matkasuunnitelmia. Ja tosi moni kertoi miten aiemmat päivitykset oli saanut pohtii omaa elämää..🙏🕊🤍 Suu vaahdossa ja ääni käheäksi oli illan epistola😅 ja joo unohdin syödä, ja lopuksi piti ottaa vähän lukua kun iski superheikotus. Mut kokis pelasti ja sähköskuutti toi heittämällä kotio ja omaan sänkyyn.
Sydämelle nousi illan lukuisista keskusteluista turvallista matkaa toivotus🤗 Eräs ihminen sanoi, että tuntuupa nyt hölmöltä toivottaa turvallista matkaa, ikäänkuin jo odottaisi että jotain kauheaa tapahtuisi. Minusta se on parasta mitä voi toiselle toivottaa. Turvaa 🙏🤍🕊
Itseasiassa hyvin pitkälti kaikki elämässä juontaa juurensa juurikin tuohon turvaan- tai valitettavasti oman empirian mukaan yleisempään tunteeseen turvattomuudesta.
Turva tai turvattomuus alkaa rakentua meihin jo vaipoista alkaen. Miten saamme pikkuruisina tarpeemme tyydytettyä, miten saamme hoivaa, koemmeko olevamme tärkeitä ja pidetäänkö meistä oikeasti huolta. Katsotaanko meitä hyväksyen? Rakkaudella?
Ymmärrykseni mukaan varmaan jokaiselle meille jää sisimpään joku emotionaalinen tai fyysinen vaje jo varhain lapsuudessa. Sitten koko elämämme yritämme löytää sille vajeelle paikkaajaa. Keinojahan on kyllä monia😅 been there, done that, seen it all🙋♀️
Vajeen täyttämiseksi muodostuvat selviytymismekanismit- menestyksen tavoittelu, suorittaminen, kontrollointi, työhulluus, välttely, pakonomainen liikkuminen, jatkuvan rakkauden armolahja jossa kohde vaan vaihtuu, päihteet ym. Ne on vaan keinoja yrittää selvitä ja täyttää se tyhjä paikka joka kulminoi siihen alkuperäiseeen turvattomuuden kokemukseen. Ja kaikki tämä tapahtuu meidän kehossa, hermostossa- ei vaan mielessä 🤷♀️
Tunnista. Tunnusta. Toimi. Tämä ketju on ollut itselle kovin tuttu. Tietoisuuden kautta, esim lukemalla asiasta ymmärrys lisääntyy- kun asiat puhuu ääneen on jo puoli voittoa. Ja sitten alkaa todellinen urakka, eli toimiminen eri tavoin. Turva rakentuu pienistä toistoista. Ja johdonmukaisuuden ja hyväksynnän päälle.
Kun ihmisessä itsessään on turva, menipä hän mihin tahansa, hän kokee aina olevansa turvassa. Jos nyt pyssy ei oo ohimolla😅 ja yleensä ei onneks ole🤣 Jos taas ihmisessä itsessään on turvattomuus, niin ei sitä turvaa voi saada mistään- mikä tulee itsen ulkopuolelta. Onko sulla tunne et olet turvassa? Vai koetko turvattomuutta(=määrittämätöntä levottomuutta)? Tätä on ihan hyvä meidän jokaisen joskus pysähtyä tutkailemaan..
Kiitos kaikille antoisista juttutuokioista ja ennen kaikkea turvallisen matkan toivotuksista🙏🤍🕊 Huomenna sitä joutaakin taas olemaan ihan keskenään ja hiljaa🙋♀️🤣 Ollaan turvassa. Ja pysytään turvassa 🙏
