Uncategorized

Matka minuksi


Onpahan ollut matka. Pitkä matka. Joku sanoi minulle lähtiessä, että tiedätkö, että se matka muuttaa sinua ja sinä muutat ihmisiä siellä matkalla. Minä olen edelleen sama ihminen, joka lähti elokuussa matkaan, isossa muutostilanteessa ja valtavan kivun keskeltä.

Olen kulkenut tuhansia kilometrejä ja kuusi maata, kohdannut hirvittävän määrän ihania ihmisiä ja saanut vastaanottaa hyvää muilta ihmisiltä pyytämättä. Olen oppinut kuuntelemaan omaa kehoani ja olemaan keskellä kipua, surua ja yksinäisyyttä, mutta myös ilossa ja ihanissa hetkissä, hämmästyttävän upeissa maisemissa, vuoristoissa, kaupungeissa, ihmisvilinässä, metsissä ja järvien rannoilla. Olen oppinut entistä enemmän mistä tykkään, mistä en. Olen oppinut tuntemaan itseni paremmin. Olen löytänyt syvemmän yhteyden itseeni- ja muihin. Olen palannut takaisin ” itseeni”.


Nyt katse on kääntynyt ihan oikeaan kotiin. Koti ajatuksena on tuntunut hämmentävältä. Olen tämän matkan aikana kipuillut paljon sen kanssa, missä se koti oikein on ja mitä tapahtuu, kun ei enää ole sitä kotia, johon palata. Ja nyt minä olen palaamassa kotiin. Olen ymmärtänyt, että koti ei lopulta ole seinät, talo eikä osoite. Koti on siellä, missä ovat rakkaat: poika, äiti, isä ja muut läheiset, ystävät. Koti on minussa.


Olen oppinut valtavan paljon itsestäni tämän matkan aikana. Ehkä ennen kaikkea sen, että se, kuka minä olen ollut tai kuka minä nyt olen, ei määritä sitä, minkälaiseksi ihmiseksi minä olen tulossa.

Tämä on ollut ennen kaikkea matka itseen, matka minuksi, matkalla ihmiseksi. Keskeneräisiä tullaan olemaan loppuun asti- onneksi. Ei koskaan tulla valmiiksi, mutta voi tulla tietoisemmaksi. Voi ymmärtää omaa elämäänsä, omia valintojaan ja omaa kohtaloaan vähän paremmin. Ja se ymmärrys helpottaa elämän elämistä huomattavasti- kun voi oikeasti elää omannäköistä elämää. Ei sellaista mitä muut odottavat. Voi kulkea omaa tietään.


Nyt viimeiset päivät ovat käsillä ja on ollut aika summata asioita. Tein eilen sen itkusarjan videon, joka alkoi siitä varjokuvasta, heijastuksesta kiviseinään. Kaikki kipu, jonka olen käynyt läpi, on osa minua, mutta se ei määritä sitä, kuka minä olen nyt tai keneksi olen tulossa.

Samasta kuvasta lähti ajatus tehdä yönpimeydessä toinen videosarja, jossa oli niitä hetkiä, niitä ihmisiä ja kohtaamisia, jotka ovat kantaneet minua synkkien hetkien yli. Ja sekin kuvasarja päättyy siihen samaan varjokuvaan.


Se on sama Suvi, joka lähti matkaan, jonka elämä mullistui kesäkuun alussa. Ja se on sama Suvi, joka on nyt tässä tuhansia kilometrejä, kymmeniä itkuja, kymmeniä nauruja ja ilohetkiä kokeneena. Se todellisuus, jota minä nyt elän, on tässä. Tämä on totta. Ja se menneisyyskin kaikkinensa on minulle totta. Minä olen elänyt sen. Minä tiedän. Olen elänyt totuudessa. Ja sen olen oppinut, että vain totuudessa voin kulkea eteenpäin, rehellisenä itselleni ja rehellisenä toisille. Ja sitä minä olen tähänkin asti tehnyt.


Aikamoinen muutosmatka, huhhuh. En olisi ikinä osannut odottaa tällaista ajanjaksoa elämääni, mutta semmoisena se minulle annettiin. Ja minä totisesti toivon nyt, että tämä ajanjakso on jo loppusuoralla. Että kipu ja suru helpottaa. Että suunta löytyy. Että minä löydyn. Ihan konkreettisesti löydyn entistä enemmän itselleni.


Olen kysynyt ihmisiltä matkan aikana: mistä sinä unelmoit, mitä sinä haluat tulevaisuudelta? Olen oikeastaan kysynyt sitä lähes kaikilta niiltä ihmisiltä, jotka ovat niissä kuvissa ja olleet tässä matkassa mukana. Ja viimeisin kuljettajani kysyi minulta siellä maailman vaarallisemmalla vuoristotiellä vastakysymyksen: mistä sinä Suvi kuule itse unelmoit? Sanoin, että aika hyvä kysymys, nytpä pitää vähän miettiä. Mietin sitä ja kerroin hänelle kaikki ne asiat, joista olen elämäni aikana unelmoinut, kaikki ne unelmat, jotka olen saavuttanut ja enemmänkin. Ja sitten totesin, ettei minulla enää ole unelmia🥹


Mutta sitten tulin siihen lopputulokseen, että on minulla yksi unelma. Se unelma on se, että tämä välitila ja sen tuoma kipu loppuisi. Ja ehkä se hetki taitaa olla nyt💁‍♀️ Itkut on itketty ja naurut on naurettu ja matka on tehty tähän pisteeseen. Tämä on ollut yksi hienoimpia ja samalla vaikeimpia matkoja elämässä.


Kauniit muistot, aarteeni, kokoan yhteen ja niitä kannan mukana, mutta on myös paljon semmoisia asioita, jotka vielä loppukaneettina kirjoitan tuonne vuoriin, hautaan näihin metsiin ja huuhtelen näiden järvien ja jokien, vesiputousten vedellä pois. Tänne jää paljon sellaista, mitä minä en aio enää kantaa mukana uuteen elämänvaiheeseen, enkä kanna repussani takaisin Suomeen. Nyt on oikeasti se hetki, jolloin viimeiset rivit kirjoitetaan tähän matkapäiväkirjaan ja kirjan kannet laitetaan kauniisti kiitosten ja kukkien kera kiinni. Kun tulen kotiin, alkaa ihan uudenlainen luku elämässä.


Jos minä yhden keskeisimmän oppiläksyn tästä matkasta summaisin, niin se olisi se, että minä en hylkää enää itseäni. En laita tarpeitani, toiveitani enkä unelmiani enää kenenkään takia hyllylle, vaan pidän itse itseni ykkösenä. Niinhän se on. Ei voi olla ykkönen muille, jos ei ole ykkönen itselleen. Oppiläksyt ovat olleet kalliit maksaa, mutta ne on maksettu. Tällä reissulla kuudella eri rahayksiköllä🤣


Nyt minä nautin vielä nämä muutamat päivät täällä. Iloitsen ja olen kiitollinen kaikesta tästä, mitä mukaani sain. Niin kuin silloin ensimmäisessä päivityksessäni Saran kappaleen sanoin kuvasin.

Olen nyt tässä.


Ja tämän matkan olen tehnyt itseäni varten. Joka ikisen rivin olen kirjoittanut itseäni varten, joka ikisen kuvan olen ottanut itseäni varten ja joka ikisen oivalluksen olen tehnyt itseäni varten. Olen samalla jakanut niitä myös sinulle- ystäväni, lukijani, sivustaseuraajani, rinnallakulkijani, tsempparini -sinullekin rakennusaineeksi. Kiitos, kun olet ollut siinä.


En tehnyt tätä matkaa tullakseni nähdyksi, vaan nähdäkseni itse, mistä olen tullut, missä olen ja kirkastaakseni itselleni, minne olen menossa. Ja sen tiedän nyt. Olen menossa kotiin. Koti on Pohjois-Karjalassa, siellä missä rakkaani ovat. Tärkein on edelleen se matka, jonka teemme itseemme.


En tiedä, tulenko enää kirjoittamaan yhtään ajatuksenjuoksukirjoitusta. Sen aika näyttää. Mutta ehkä tämä on sopiva kohta päättää tämä blogisarja tähän. Ainakin toistaiseksi.


Minä olen tässä. Sinä olet siinä. Ja tässä on hyvä olla, juuri näin. 🤍

Tästä eteenpäin tarinaani kirjoittaa itseäni isompi kynä ja minua kannattelevat suuremmat kädet kuten tähän astikin. Toivottavasti ne kannattelevat sinuakin🙏🥹


Voi hyvin – ole totta siinä missä olet ja pidäthän hyvää huolta itsestäsi ja rakkaistasi, sillä vain sillä on todellista merkitystä tällä lyhyellä elämän matkalla, maan korvessa. 🤍🙏
Kiitos ja näkemiin🤍🙏🪽

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *