Mongoliassa paimentolaisten luona ollessa yhtenä päivänä pihalla, emäntä osoitti vuoren huipulle. Siellä näkyi Jylhä siluetti. Kazakinkielestä en saanut selvää mikä se oli. Iso se oli, ja uljas asento. Mietin ensin, onko se susi? Ei ei ole. Onko se joku pukki. Ei ei ole.
Eilen täällä luonnonpuistossa kulkiessa tajusin mikä se oli. Sehän oli Lumileopardi. Tässä portillahan on patsas, jonka edessä ihmiset ottavat itsestään kuvia. Kyltit polun varrella sen myös vahvistavat, tämä on niiden asuinaluetta. Kuten 599 muunkin lajin.
Kotkan löysin Mongoliasta. Ja Nyt ymmärrän, miksi tänne tulin. Tulin löytämään ison. Valkoisen. Lumileopardin. Todennäköisesti sitä en silmästä silmään kohtaa (ehkä toivottavasti 😅) mutta tieto sen läsnäolosta täällä riittää. Täällä niitä on. Tästä juontuu punainen lanka mutkan kautta itseeni.
Kotka ja lumileopardi ovat molemmat eläimiä, jotka eivät ole koko ajan ihmisten nähtävissä. Ne elävät omalla alueellaan, liikkuvat yksin ja vaativat vähän erityistä tarkkaavaisuutta tullakseen havaituiksi.
Lumileopardi on siellä vuorilla, omalla alueellaan, ja jos sen näkee, sen näkeminen tuntuu erityiseltä juuri siksi, että sitä ei näe helposti.
Tämä ajatus vie minut kohtaamisiin ja kasvun teemoihin matkallani- ensin pitää itse nähdä itsensä. Että muut voivat nähdä sinut. Ja kun ihmiset näkevät toisensa- voi syntyä yhteys.
Olen saanut pyytämättä niin paljon kaikkea hyvää sydämellisiltä ihmisiltä joita olen kohdannut. Minulla ei ole edes matkamuistoja, edes jotain pientä jonka voisin kiitokseksi antaa. Reppuun ei kertakaikkiaan mahtunut mitään extraa.
Juhliinkin viedään yleensä lahja, minulla ei ole ollut lahjaa, kun en ole voinut etukäteen suunnitella tai varautua. Aina ei tarvitse antaa jotain konkreettista, voi antaa jotain itsestään ja sydämestään.
Huvittavaa, Herran 70v juhlilla hän itse kiitti ”minusta, parhaasta mahdollisesta lahjasta”. Sofia ensimmäinen suuri rakkaus tuotiin lahjaksi muistuttamaan nuoruusvuosista. Minä olin se lahja🥹
Siihen ajatukseen on sopeuduttava -minä riitän ”lahjaksi”, se jaettu hetki ja elämän jakaminen, läsnäolo. Kohtaaminen ja yhteys kahden ihmisen välillä riittää. Ja niissä hetkissä olen sataprosenttisesti läsnä, joka solullani.
Ihmettelen päivittäin kun erityisesti pienet ystävät matkaltani, Misheel Ulanbatorista ja Solnishka Kordaista kyselevät perääni: milloin nähdään Suvi-Täti uudelleen? Ja monet muutkin kohtaamani ihmiset pistävät viestiä, missä meet, mitä teet?
Kai sitten olen vähän niinkuin ”lumileopardi”, kanssani halutaan ottaa selfiekuvia, kuten siellä molemmissa juhlissa- harvinainen vieras halutaan muistaa.
Minut halutaan muistaa🥹 ei siksi et oisin vienyt hienot lahjat, vaan siksi että olen ollut juuri sitä mitä olen: Aito Suvi. Minä. Ja olen nähnyt sen toisen ihmisen, yhtä aitona.
Nyt syön aamupalan, hoitelen aamuhommat ja lähden päivävaellukselle. Määtiijä näen sen lumileopardin. Sitä en lähde etsimään. Vaan löydän jos löydän🙏🤍 Ainakin portin pielestä patsaana 🥹🤍🐆
Ps. Kuvassa ei ole lumileopardi, kuvituskuva Bishkekin altaalta kisun kanssa
