Avoimet kädet, valo ja pimeys meissä
Oon tehnyt viimeaikoina muistojen arkistojen siivousta. Etenkin somepaluu on siihen väistämättä sysännyt 😅 kaikki mennyt elämä (toki täällä vaan muutama viime vuosi taltioituna) rävähtää verkkokalvoille kun vaan sovelluksen avaa.
Mitä elämässä on ollut ennen- ihmisiä, tapahtumia, tarkoituksia. Motiiveja ja syitä ja seurauksia omille (tai muiden) valinnoille. Millainen minä olen ollut. Ja kuka olen nyt. Mikä on ollut totta silloin ja mikä on totta nyt.
Miettiessäni oman elämän avaamista täällä julkisesti, kuuntelin samanaikaisesti Sara -yhtyeen biisiä synkkä matkustaja:
”Taustapeilin kautta taas tuijottaa Synkkä matkustaja. Niin hiljainen tie. Vanha ystävä niin hän aloittaa, Olen ainoa joka todella näkee kuka olet. Uskallatko paljastaa kuka todella olet. Uskallatko tunnustaa kuka todella olet”. No lopputulos onkin tässä😂 tadaa 🥳
Kiinnitin huomiota omia kuvia katsellessa että todella monessa kuvassa mulla on kädet auki avoimena kohti taivasta.
Kuvissa on monesti taustalla valo- katse on suunnattu aurinkoon. Mut hyvinpä usein tuo näyttää kyllä olleen enemmänkin kameraan🤭🫣🙋♀️😅
Tunnistan itseni aiemman version valtavan tarpeen tulla nähdyksi.
Hetkellinen häpeän tunne häivähtää, horia nyt vähän väliä taivaita, välillä jopa vähissä vaatteissa😂 🤦♀️ no olkoon. Ajatus tulee ja menee. Hyvä niin.
Myönnetään, minulla on ollut tarve tulla tykätyksi ja kyllä, myös ihailluksi🙋♀️😅 Eippä kai siinä kai ole mitään väärää🫣 mut enää en kaipaa tai tarvitse validaatiota itseni ulkopuolelta. Tiedän kuka olen ilman että tarviin siihen sydänemojia, liekkiä tai peukutusta.
Tarve olla olemassa ja tulla nähdyksi on meillä kaikilla. Mutta mistä syistä, onkin mielenkiintoisempi ja tärkeämpi kysymys🤔🧐
Se mitä ollut on, on. Se mikä on tuleva. On tuleva. Ja mikä on mennyt, on mennyt. Hyvä on pysähtyä katselemaan itseään myös taustapeilin kautta. Mutta vain hetkeksi. Nyt on sen aika, tehdä tiliä eletyn elämän kanssa. Ja tehdä valintoja, mitä kantaa mukanaan tästä eteenpäin.
Oman itsensä ja elämän polkunsa hyväksyminen on välttämätöntä. Että katsoo itseään rehellisesti, olenko arvojeni mukainen- elänkö arvojeni mukaan. Ei se mitä olen ollut, vaan se joka minusta on tulossa. Kukaan ei ole täydellinen eikä sellaiseksi tule. Onneksi😅🙏
Elämme aina vajavuuksistamme ja haavoistamme käsin. Elämään kuuluu mokat ja töllöntyöt. Ihan me jokainen epäonnistumme. Ainoastaan merkitystä ottaako niistä virheistä opikseen, ja muuttaa toimintaa jos se meitä itseä tai muita rikkoo.
Itseen tutustuminen on välttämätöntä, jos haluaa kulkea keveämmin. Huom. paino sanalla JOS, koskapas kaikkihan ei halua kasvaa ja sekin on ihan fine. Kun tietää kuka on, mitkä ovat tarpeeni, missä kulkevat rajani ja minne suuntaan olen menossa tekee elämisestä huomattavasti selkeämpää.
Sama se on bisneksessäkin, jos ei ole strategiaa ja tavoitetta, yrittäminen on hapuilua ja harhailua, kun ei ole selkeää minne ollaan menossa ja miten sinne päästään. Toki onnistuu joskus niinkin mutta monen mutkan kautta ja ojia kyntämällä. Ja tulee sutta ja sekundaa.
Puhuimme tästä samasta teemasta poikani kanssa joku aika sitten. Sama se on seurustelua harjoitellessa- tarvii yhdessä sopia mikä on suhteessa ok ja mikä ei, siten et molemmat tietää ja yhdessä on sovittu minne ollaan menossa ja millä ”pelisäännöillä”. Se tuo turvaa ja selkeyttä.
Yks tuttu kysyi et noooh, mikä on sun strategia somen kanssa😅 vastasin strategia on: ei ole strategiaa😂🤦♀️ Mut suunta on selkeä: itselle jäsennän omaa elämän polkua risuineen ja männynkäpyineen. Ja muille ehkä saan mahdollisuude herätellä jotain uinuvaa, jolle ei ole löytynyt vielä sanoja. Kiva jos voi oman kokemuksen kertomisen kautta saada jonkun ihmisen tunne-elämässä tapahtuu jotain.. kiva on sekin, jos ei niin käy.
Minun oma sisäinen maailma ei enää riipu siitä tykätäänkö minusta vai ei💁♀️ se ei ole tarkoitus vaan mahdollinen seuraus. Siis ei se että minusta ei pidetä 😂😂 ei vaan se että voisin saada jotain jonkun sisällä liikahtamaan. Ja näin on selvästi käynyt saamieni puheluiden, viestien, kommenttien ym yhteydenottojen perusteella. Kiitos muuten niistä kaikista🙏🕊🥹🤍
Niistä avointen käsien kuvista vielä. Minun kädet on tyhjät. Ne on avoimet. Ei puristu nyrkkiin eikä kietoudu ympärilleni suojaksi. Ja avoimena ne tulee pysymään.
Onnistuakseen valokuva tarvii valoa ja varjoa (pimeyttä). Olen kulkenut elämäni aikana myös pimeyden teillä. Minulla on itseasiassa siitä elämänvaiheesta iholla muistona yökiitäjä -perhostatuointi.
Pimeässä sitä harhailee edes takaisin ja eksyy. Siellä sielun pimeimmässäkin on vaan käytävä, että voi löytää ne mustimmat kohdat itsestään. Ne kohdat sielussa, mitkä tarvii eniten valoa.
Yökiitäjästä voi tulla päiväperho. Päiväperho on muuten ainoa perhoslaji joka oikeasti luo ns nahkansa kuten käärmeet.
(Biologi-disclaimer, avarasta luonnosta on tämä tieto, päiväperhon muutoksesta. Tämä kiitäjä-päiväperho Transformaation kuvaus on mukailtu ja muodostettu totaalisesti oman mielikuvituksen mukaan😂)
Sillä on loppujen lopuksi merkitystä mihin sen katseensa suuntaa- valoa kohti vai pimeyteen. Minä suuntaan omani valoon, ja kuten kuvista näkyy kohti taivasta 🕊🙏
Enää Minun avoimet kädet eivät ole pyyntö tulla nähdyksi vaan valmius ottaa vastaan ja päästää irti! Siitä huolimatta ja juuri siksi- Kirkkaalla valolla on tummat varjot🤍🥹🕊🙏
🤍🌞 Päivän pohdinta sinulle: Mihin sinä suuntaat omat kasvosi?
