Nyt oon kirjoittanut auki kaikki tarvittavat elämän viisaudet ja -tyhmyydet 🙏😅 Ei voi kun ihmetellen kulkea eteenpäin. Katsellen miten kaikki pikku palaset sekä sisällä että ulkopuolella loksahtavat kohdalleen.
Viikonloppuna sain nauttia elokuisten iltojen lämmöstä rakkaan ystävän kanssa rannalla istuen ja yömyöhään tähtien tuikkeeseen asti syntyjä syviä jutellen. Uiden ja saunoen, metsän antimia kumpareissa ja hiessä etsien. Silmät päästä itkien ja nauraen. Levossa ja liikkeessä sopivasti vaihdellen. Sain nauttia rakkaudesta ja huolenpidosta🙏🤍🕊
Kun tultiin illalla uimasta, taivaalle oli oikeasti ilmestynyt sydämen muotoinen pilvi!🤍
Siinä seisottiin haavit auki pitkä tovi. Todettiin siinä et taivaalle piirtyi kiteytys kaikesta mitä oli viikonlopun aikana puhuttu.
Sydämen muotoinen pilvi kertoi kaikesta siitä rakkaudesta, joka ollaan tässä elämässä saatu osaksemme ja kuvasi myös rakkautta, jota olemme saaneet antaa toisille, ja itsellemme.
Rakkaus on tullut elämän matkalla kohdalle myös yllättävästi erilaiseen pakettiin paketoituna- mutta aina tarkoituksella toimitettuna ja vastaanotettuna. Rakkaus kantaa. Ja takaisin antaa.
Lähtöön on 4 päivää. Toisaalta olo on rohkea- olenhan tästä unelmoinut koko elämäni. Toisaalta hyvin haikea- rakkaimmat jäävät kotiin, fyysisesti tuhansien kilometrien päähän.
Sain toistakymmentä vuotta sitten läksiäislahjaksi yhdestä työpaikasta Lumoavan ”Toivo”- riipuksen. Sen muotokieli on kompassi ja keskellä kiintotähti.
Suunnittelija Hartikainen sai idean koruun vanhasta kompassista. Häntä kiehtoi ajatus siitä, miten tähdet ja kompassi olivat entisaikoina merenkulkijoiden ainoat välineet löytää tiensä takaisin kotiin.
Toivo-korut symboloivat turvallisuutta ja kotiinpaluuta. Saajalle sanotaan korun kantavan ja antavan uskoa, rakkautta ja suojelusta.
Korun mukana on runo:
”Jotta voisit löytää, täytyy hetkeksi kadottaa.Vaan et silloinkaan ole yksin, toivo kantaa kulkijaa.”
En koskaan ole ottanut korua rasiasta, mutta se on kulkenut mukanani tänne saakka. Viime yönä sain ajatuksen antaa tämä koru ainoalle pojalleni- muistutukseksi siitä, että kaikki meille rakas ja tärkeä on meistä vain hengityksen päässä vaikka fyysisellä tasolla onkin joskus ulottumattomissa.
Poikani täyttää pian jo 17v ja totesi lähtöaikeisiini: ”ikävä tulee, mut tottakai sie Äiti lähdet, nyt kun on mahdollista. Ethä sie siellä loppuelämää oo?” Buahahhaaah. En kai🤣 ei voi olla varma ku Valoharju kyseessä👋
Lähteä pitää et voi palata takaisin. Mutta muttaa… Ne ihmiset joilla on paikka sydämessä, eivät ikinä sieltä lähde vaikka fyysisesti poistuisivatkin.
Elämä saa iskeä monta kertaa polvilleen- vasta siinä ollessa saa mahdollisuuden ymmärtää jotain elämän tärkeintä- polvillaan on oikeassa asennossa rukoilemaan- meitä kannattelevat aina meitä itseä isommat kädet.
Ja niihin käsiin saan nyt jättää itseni ja kaikki muut, ne jotka rakastavat ja ovat rakastaneet. Ja etenkin ne, jotka ovat satuttaneet. Kaiken kivun kautta minut on tuupattu niihin itseäni vahvempiin käsiin. Ne kädet ovat kantaneet, silloin kun oma voima on loppunut.
Meitä kannattelee Toivo. Toivo jälleennäkemisestä. Toivo paremmasta. Toivo rauhasta. Aika paljon on pitäny tässä elämässä kadottaa, että voi löytää sen tärkeimmän- tien takaisin itseen ja niihin käsiin, jotka pysyvät.
Riittää kun on kompassi ja kiintotähti. Ja taivaaseen piirtynyt sydän. Rakkaus❤️
Kompassi näyttää suunnan. Kiintotähti auttaa löytämään tien. Ja rakkaus tekee mahdolliseksi sen, että voin lähteä ilman että menetän yhteyttä niihin, jotka ovat minulle rakkaimpia & tärkeitä.
Minä tiedän mitä kohti minun matka kulkee, ja se on kuulkaa Silkkitie- Kiinasta Mongoliaan. Siitä avautuu sitten suuri mysteeri. To unknown and Beyond. Mummoni sanoin: Herran haltuun, kaikki & Kaikki 🤍
