Voi Pikku-Suvi. 🥹🩷
Ja voi Pikku-Sinä siellä ison ihmisen sisällä toisella puolen ruutua. 🕊🤍🙏
Tämä kuva löytyi tavaroita penkoessa. Se on otettu Akkalan kiertävässä päiväkodissa lukuvuonna 1987–1988, kun olin noin 4v.
Muistatko sinä aikaa, kun olit noin pieni?
Alle kouluikäiset lapset ovat minusta aivan uskomattomia. Niin aitoja ja suodattamattomia. 🥹🩷🙏 He ilmaisevat itseään koko olemuksellaan, jokaisella solullaab– ilon, surun, pettymyksen, innostuksen ja rakkauden.
Ja mitä me aikuiset usein teemme? Suitsimme ja joskus huomaamattamme ”katkomme siipiä”. Käskemme olemaan hiljempaa, käyttäytymään paremmin tai peittämään tunteensa. 🫣😅
Oletko kuullut sisäisen lapsen kohtaamisesta? Lämmin suositus tutustua siihen aihepiiriin.
Meidän jokaisen sisällä elää pieni ihminen, joka on jossakin elämänsä vaiheessa voinut jäädä vaille jotakin, mitä olisi silloin kipeästi tarvinnut. Se voi olla hyväksyvä katse, rohkaisu, lohdutus, huomio, turva tai perustarpeista huolehtiminen – mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Juuri niitä hetkiä, jolloin meillä olisi ollut tarve tulla nähdyksi omana itsenämme.
Fyysinen tai emotionaalinen vaille jääminen voi tapahtua vahingossa tai olosuhteiden pakosta. Vanhemmat ja muut hoivaajat tekevät yleensä parhaansa niillä voimavaroilla ja sillä ymmärryksellä, joka heillä sillä hetkellä on. Silti jotkin kokemukset voivat jättää meihin syvän jäljen. Lapsen hermosto tallentaa kokemuksia tavoilla, jotka voivat vaikuttaa meihin vielä aikuisenakin.
Näille vaille jäämisen kokemuksille saatamme etsiä täyttymystä koko elämämme ajan – usein tiedostamattamme – erityisesti läheisissä ihmissuhteissa. Lapsuus on voinut olla monella tavalla onnellinen, ja silti meissä voi olla jokin pieni kaipuu, tyhjä kohta tai keskeneräinen tarve.
Juuri lähimmissä ihmissuhteissa nämä vanhat kokemukset usein aktivoituvat voimakkaimmin. Läheinen ihminen voi saada meidät sekunneissa raivon partaalle tai rakkaudenpuuskaan. Joskus tunnemme olevamme liikaa. Joskus liian vähän. Ehkä taustalla on jokin vanha tarve, joka jäi aikanaan täyttymättä🤷♀️
Siksi pysähdyn usein kysymään itseltäni:
Mitä minä tarvitsen?
Mitä minä kaipaan?
Mikä minulle on oikeasti tärkeää?
Koenko tulevani nähdyksi ja kuulluksi?
Saanko olla oma itseni?
Näiden kysymysten kautta voi vähitellen löytää sen pienen sopukan itsessään, joka on ehkä odottanut huomiota jo pitkään.
Yksi tärkeimmistä asioista ihmissuhteissa on mielestäni avoin vuorovaikutus. Meidän täytyy uskaltaa kertoa toiselle, mitä tarvitsemme. Kukaan ei oo ajatustenlukija. Valitettavasti tai onneksi😅
Mitä epäselvemmin tunnistamme ja ilmaisemme tarpeemme, sitä enemmän jää tilaa väärille tulkinnoille.
Kannattaa pysähtyä myös kuuntelemaan sitä, miten puhuu itselleen.
Jos puhuisit sille pienelle lapselle, joka sinussa edelleen elää, mitä sanoisit?
Sättisitkö häntä? Vaatisitko enemmän? Piiskaisitko kovempaan suoritukseen?
Vai sanoisitko: Sinä riität. Olet ihana juuri tuollaisena.🩷
Meidän tärkein tehtävämme on pitää huolta itsestämme ja omista tarpeistamme. Toki lapset ovat meidän aikuisten vastuulla, mutta jos emme pidä huolta itsestämme, emme jaksa pitää huolta muistakaan. Se kuuluisa happinaamarivertaus on kulunut, mutta edelleen totta. Itsestä huolehtiminen ei ole itsekkyyttä. Se on omien rajojen kunnioittamista, itsensä puolella seisomista ja sitä, että kohtelee itseään samalla lempeydellä, jota tarjoaisi rakkaalle lapselle.
Että se pieni ihminen sisällämme voi tietää olevansa turvassa. 🕊🤍
Hyviä työkaluja tällä matkalla on oman kokemukseni mukaan psykoedukaatio eli oman tietoisuuden & ymmärryksen lisääminen, terapia mielen taajuuksilla sekä erilaiset somaattiset harjoitukset, jotka auttavat myös kehoa käsittelemään sitä, mitä mieli ei aina osaa sanoittaa.
Kun katson tätä pientä tyttöä kuvassa, en enää mieti, mitä hänestä pitäisi tulla.
Mietin vain, että toivottavasti hän tietää olevansa äärettömän rakas.🙏🩷🕊
