Tätä aihetta sivuaa hyvin pitkälti kaikki mitä olen kirjoittanut tähän saakka. Se onko meillä vähän vai pitkään aikaa on suuri mysteeri. Elämä tapahtuu siinä välissä. Elämä tapahtuu nyt. Ei eilisessä. Ei huomisessa. Tässä hetkessä.
Kun kaikki hyvin tiedämme mitä kohti kuljemme- mitä on savuverhon tuolla puolen (= kuolema)- miksi ihmeessä kiirehdimme pois tästä hetkestä? Hetki on välillä hyvä. Hetki on välillä kipua täynnä. Hetki on. Hetki on.
Isojen ja pienempienkin elämänmuutosten ja kriisien kohdalla moni valitsee paeta tästä hetkestä pois.. Tästä kirjoitin riippuvuuksia koskevan kirjoituksen männä viikolla.
Kun tuska on suuri, ihminen tarttuu monesti ensimmäiseen oljenkorteen, joka edes hetkeksi oloa helpottaa. Ei kaikki tietty oo riippuvuutta, mut puhutaan sit vaikka itsensä harhauttamisesta pois sen hetken tunnetilasta. Sama tapahtuu monesti myös hyvien hetkien kohdalla, on jo kiire seuraavaan- olevinaan parempaan🤓
Olen saanut kulkea tänä kesänä tunteiden ja tunneilmaisun värisuoraa- ja vieläpä edes takaisin🤣 Välillä oon nauranut kuset housuissa, välillä itkenyt- kuset housuissa🤣 Välillä huutanut. Välillä vaiennut. Välillä hämmästynyt. Välillä pettynyt. Ilahtunut ja ihmettynyt. Luojan kiitos, mikään tunnetila ei kestä loputtomiin. Ois aika kauheeta nauraa itsensä kuoliaaksi🤣
Joinakin päivinä, ihan rehellisyyden nimissä, on hyvin hyvin vaikea olla- elää niiden tunteiden kanssa mitkä kulloinkin aaltomaisesti hyökyvät yli. ”Sit with it” sanoo Mel Robbins. ”Sit with it.”
Olen tietoisesti kohdannut itseni ja tunteeni. Ja olen minä tyttö istunut. Oikeasti istunut hiljaa paikallaan, ihan konkreettisesti. Tuolilla. En ole kiirehtinyt pois enkä varsinkaan paennut sitä mitä on. Kehollisten menetelmien, hengitys- ja meditaatiohetkien, rukouksen ja oikeasti paikallaan pysymisen kautta olen hengittänyt elämää eteenpäin. Ja joka päivä hengitys kulkee vapaammin.
Tänään haudoilla käydessä muisteltiin edesmenneitä sukupolvia ja kylänmiehiä. Totesin äidille ja isälle hautausmaan portista ulos astuessa, et ollaan kiitollisia kun ollaan elossa🙏 Nuo tuolla mullan alla kun ei mieti et ”mitäs söisimme lounaaksi.” Niinku me saadaan tehdä. Ne mullanallaolijat ei enää saa mahdollisuutta viettää aikaa yhdessä ja rakastaa. Ne on jo menny. Kuka manan maille, kuka ehkä taivaisiin💁♀️
”Tarkenna katseesi tähän hetkeen. Tämä hetki on elämäsi.” – sanoi viisaasti Marcus Aurelius.
Oma valintamme on mihin katseemme tarkennamme ja millaista elämänkokoista matkakantamusta kannamme tämän lyhyen vaelluksen täällä maan päällä.
Se, että saa olla täällä ja miettiä mitä syödään lounaaksi, on jo itsessään valtava etuoikeus. Me emme tiedä, kuinka paljon aikaa meillä on. Eletään siis kevyemmin kantamuksin – eikä käytetä tätä lyhyttä aikaa pakenemiseen, menneisyyteen takertumiseen tai tulevaisuudesta huolehtimiseen.
Eletään nyt, kun ollaan vielä elossa. Ja kuule, me syödään äiteen ja iskän kans seuraavaksi perunaa ja paistia🤣
Elämä on juhla🤍🙏🕊
