Kaikki ei mene aina niin kuin suunnittelee. Ei kai kukaan ryhdy suhteeseen sillä odotuksella, että se joskus päättyy? Jos nyt puhutaan niistä merkittävimmistä suhteista, joissa ollaan aikuisten oikeasti vakavissaan toisen kanssa ja halutaan rakentaa yhteistä elämää ja tulevaisuutta.
Elämä tapahtuu siinä välissä ja joskus yllättää. Joko hyvässä tai pahassa – tai jopa molemmissa saman suhteen aikana. En aio avata viimeisimmän suhteeni päättymisen syitä kenellekään. Suhteiden päättyminen ja niiden syyt ovat aina vain niiden ihmisten välinen asia, joita ero koskettaa. Se ei kuulu muille. Vain suhteessa olleet itse tietävät, mitä on tapahtunut ja miksi ero tuli.
Toki suhteen päättyminen vaikuttaa myös läheisiin ihmisiin ympärillä, ja jos lapsia kuviossa etenkin heihin. Ja se on monesti eroissa surullisinta, pienet ihmiset kun eivät ymmärrä asioita kuten me aikuiset ymmärrämme. Mutta se on kokonaan toinen juttu se, tämän kirjoituksen ytimessä ovat vain ne kaksi jotka joskus toisilleen sanoivat rakastan eniten ja sitten eivät enää- ja joiden molempien on eron jälkeen hyvä ja tarpeellista katsoa peiliin.
Erojahan on yleisesti ottaen hyvin erilaisia ja monenlaisia: yhteisiä hyvästejä, välttämättömiä pisteitä, puskista tulleita, rikkirepiviä riitaisia, hiljalleen pystyyn kuolleita ja erilleen kasvamisia.
Jokainen meistä tietää, mitä on, kun sydän särkyy. Vaikka se tapahtuisi yhteisessä ymmärryksessä, sovussa ja kuinka kauniisti – ero on aina ero. 🥹 Ja jos on rakastanut aidosti, se sattuu. Ihan hirmuisen kovasti.
”Ei tää oo ensimmäinen konkurssi, jonka sydän tekee. Eikä tää oo viimeinenkään konkurssi, jonka sydän tekee”, laulaa Juhani Tikkanen.
Ihmiset tulevat elämäämme aina jostain syystä. Jotkut vain ohimennen, jotkut hetkeksi, jotkut pidemmäksi aikaa. Ja jotkut voivat jopa jäädä. 💁♀️
Jokaisella ihmisellä on oma lukunsa elämäsi kirjassa. Jokaisessa suhteessa oppii jotain – joko itse tai se toinen. Vielä parempi, jos molemmat. Se, oletko oppilas vai opettaja missäkin rakkauden kirjasi luvussa, vaihtelee sen elämänopin mukaan, joka on tarkoitettu juuri sinulle, toiselle tai teille molemmille.
Itse olen saanut tähän astisen elämäni miehiltä oppia sen miten minä rakastan, mikä on minun tapani ilmaista rakkautta, mitkä ovat rajani ja sen lisäksi selkeyttä siihen kuka minä olen. Ei siihen, mitä se toinen oli, vaan kuka minä olen. Ja se on mitä suurinta lahjaa mitä voi toiselta saada. Kiitollinen olen ihan jokaisesta ihmisestä, joka jonkun ”pätkän tai pitkän” kanssani on kulkenut🕊🤍🙏
Suurin oppini on kuitenkin se: minä voin itse elää elämäni vain siten, että ajatukseni, sanani ja tekoni ovat linjassa toistensa kanssa. Ja että minä elän totuudessa, vaikka se on joskus pimeiden kaappien ovien avaamista ja tarkoittaisi menneen elämän luurankopinon näyttämistä toiselle.
Eräs tärkeä ihminen kysyi, et kannattaako nyt ihan kaikkea kertoa julkisesti? Että joku saa vielä mahdollisuuden kääntää sen minua vastaan. Ei tietenkään ihan kaikkea kannata, mutta terveen järjen rajoissa ja avoimuudessa, melko paljon kyllä voi mielestäni kertoa- koska menneillä ei kukaan, ei kukaan enää, voi minua ”lyödä”.
Elän tässä&nyt, en enää menneessä jonka luurangot on jo käsitelty, eikä niillä voi enää minua satuttaa. Tämä ei tee minusta muita parempaa superihmistä, vaan edelleen haavoittuvaisen inhimillisen ihmisen, mutta tietoisemman kuin se edellinen versio minusta oli. Yrityksen ja erehdyksen kautta ihminen saa mahdollisuuden kasvaa. Virheitä tekee jokainen, mutta minä olen omistani oppinut, enkä aio niitä villaisella painaa, enkä kyllä kantaa mukaan tulevaankaan. Ja kyllääää, opittavaa riittää vielä lopuksi elämää kaikesta huolimatta ja juuri siksi 😇
Olen puhunut omalla kohdallani rakkauden saattohoidosta. Rakkaus kun ei häviä, vaikka suhde päättyy. Toista kunnioittaen ja kaikesta kiitollisena voi rakkauden muistot laittaa niille kuuluvaan paikkaan – muistojen arkistoon. Hitaasti ja hiljaa. Itkemällä itkun kerrallaan. 💔 Luopumalla. Irtipäästämällä. Pitämällä sydämen auki, mutta olematta enää kiinni siinä, mikä oli. Ja jokaikiseen suhteeseen kuuluu sekä päivät auringonpaisteessa että sudenhetkinä yön pimeydessä. Ristiriidatonta suhdetta kun ei taida olla olemassakaan.
Uskon, että kannamme jokaisen rakastamamme ja elämäämme kanssamme jakaneen ihmisen pikkuruista – tai joskus vähän isompaakin – palasta mukanamme viimeiseen hengenvetoon saakka. 🤍🕊️🙏
Eron jälkeen moni katkeroituu, kantaa kaunaa tai vihaa entistä elämänkumppaniaan kohtaan. Jotkut tekevät toistensa elämästä jopa yhtä helvettiä. Mutta siinä satuttaa lopulta eniten vain itseään. Elämä on aivan liian lyhyt siihen, että jäisimme noihin tunteisiin asumaan. Hetken on hyvä pysähtyä kysymään: Miten tässä oikein näin kävi? Itsereflektio on jalo taito. Se peiliin katsominen.
Joskus kaksi ihmistä pystyy käymään myös eronsa yhdessä läpi. Silloin kumpikin voi saada rauhan sekä itsensä että toisen kanssa ja ottaa mukaansa jotain, mikä kantaa tulevaisuuteen. Se on harvinaista, mutta mahdollista.
Se, että hyväksyy eron lopullisuuden ja elämäntilanteen sellaisena kuin se on, auttaa eteenpäin. Vaikuttaa niihin asioihin, joihin voi vaikuttaa. Muilta osin kannattaa päästää vähitellen irti siitä, mitä ei enää tarvitse kantaa. Se ei tarkoita kivun ohittamista – päinvastoin. Jos surutyö jää tekemättä, se seuraa mukana sinne, minne ikinä menetkin. Joskus, ja hyvin suurella todennäköisyydellä, jopa seuraavaan suhteeseen asti.
Rakkauden saattohoito on omalla kohdallani jo ehtoopuolella. Kädet ovat irronneet toisistaan ja arkku on laskettu maan poveen. Nyt heittelen pikkukauhalla multaa arkun peitoksi ja lähetän taivaskanavalle hiljaisen kiitoksen.
”Syvälle syliisi lasken teidät lapsikullat, laulan viimeiset tuutilullat, heitän päällenne kepeät mullat.”
Siellä lepäävät ne sen suhteen kaksi pientä, jotka hetken kulkivat maan korvessa rinnakkain, käsi kädessä. 😭🤍
Elämä jatkuu kiitollisuuden vallitessa maisemaa. Ja kun kaikki osapuolet ovat eron jälkeen elossa ja yhtenä palana, huolet ovat lopulta pieniä. Sydän kyllä vahvistuu ajan myötä. Sen jo näillä kilometreillä tietää varmaksi.
Lopuksi pieni ajatus pohdittavaksi.
Kannatko sinä vielä mukanasi vanhaa painolastia menneistä suhteista? Eikö voisi olla jo aika laskea se vähitellen maanpoveen, lepoon? Ei siksi, että unohtaisit, vaan siksi, että saisit kulkea tästä eteenpäin hieman kevyimmin kantamuksin. 🤍🕊️
