Kun ei ole matkalla mihinkään. ON. Olen tässä, junassa. Ollut jo yli 30h. Eikä ole kiirettä, ei stressiä, on ei mitään. Ei mennyttä ei tulevaa. On aikaa. On vain aikaa. Mutta onko meillä aikaa?
Hollantilainen reppuretkeilijä huokaili vielä aamupalalla, että olipa pitkä odotus rajalla yöllä. Sehän kesti kaikkiaan 5h kun raideleveyden takia piti vaihtaa pyörät. Siitä odotuksesta neljä istuttiin hallissa, josta pääsy oli vain vessaan. Just sinne, jossa ei ollu pönttöä, mut oli kyllä kultaiset kännykkätelineet. Eikä tullut vettä🤣
Itse oivalsin siinä jutellessa, että niin, minullahan ei käynyt aika yhtään pitkäksi. Eikä lyhyeksi. Aika vaan oli. Niinkuin se nyt meillä on. Meillä on aikaa tai ei ole aikaa.
Australialaisen reppuretkeilijän kanssa jatkettiin samasta aiheesta. Totesimme, että kun aikataulua ei ole, on vapaa. Meidän molempien matkan ainoa aikataulu oli selvitä Pekingistä tähän junaan.No toki hän oli sitä ennen Pekingissä kiertänyt kaikki mahdolliset, ja mahdottomat nähtävyydet😅 ja kaikkialle oli oltava pääsylippuja ja tietty aika vierailulle. Että se siitä aikatauluttomuudesta. Mutta hänenkin aikataulu oli räätälöity vapaudesta käsin.
Tämä on aika harvinainen tilanne, että ei ole suunnitelmaa eteenpäin. Ainutlaatuinen kerrassaan. Mutta ei todellakaan once in a lifetime juttu- minulle. Tämä matkatyyli ei sovi kaikille, kukin matkustakoon miten haluaa. Mutta tämä sopii minulle. Ja on itkunauraen sitä kuuluisaa: parasta just nyt.
Kuvittelin ostaessani ”hard sleeper” -paikan itseni täyteen meluisaan junanvaunuun puulavitsalle, kuten Transsiperian junassa 15v sitten. Yllätyksekseni olen saanut nauttia koko matkan yksin omassa hytissä, jossa peitot ja tyynyt, ja mitä upeimmat näkymät avaraan maailmaan.
Aroa loputtomiin, silmän kantamattomiin. Lehmiä, kameleita, lampaita, hevosia, tuulimyllyjä, ja kaupunkeja lähestyttäessä rekkoja ja autoja, Junia. Ja KOTKA. Se oli veretseisauttava hetki kun se liisi ja kiisi junan vierellä siivet täysin auki kohti aurinkoista taivasta.
Otin kotkatatuoinnin maanantaina, ja keskiviikkona lähti käyntiin elämäni total reset. Kotkasta kirjoitinkin jo yhden tarinan ”kotka voi lentää joskus matalalla, mutta kana ei koskaan korkealla”. Minä en ole edelleenkään kana. Kanat ei pärjää yksin, ne tarvii paljon muita kanakavereita ja jonkun joka niitä ruokkii.
Matkani kulkee tässä hetkessä Gobin autiomaan halki. Autiomaa ei olekaan autio, vaan paikka, jossa on elämää. Minä olen yksin- mutta yhteydessä kaikkeen mitä on ympärilläni. Ja lähimmässä yhteydessä siihen, joka on luonut kanat ja kotkat. Ja Gobin autiomaan.
